ROPSKAUPPA.FI                              
lauantai, 11 huhtikuu 2015 09:50

Isän nimeen

Kirjoittanut
Arvostele tätä artikkelia
(0 ääntä)
MOSHTAGH YAGHOUBIN isä ammuttiin kotiovelle pojan ollessa viisivuotias. Hän kantaa muistoa vasemmassa käsivarressaan, johon on tatuoitu isän nimi. Oikeaa koristaa äidin nimi. MOSHTAGH YAGHOUBIN isä ammuttiin kotiovelle pojan ollessa viisivuotias. Hän kantaa muistoa vasemmassa käsivarressaan, johon on tatuoitu isän nimi. Oikeaa koristaa äidin nimi. Kuva: Anssi Jokiranta

Se on aivan tavallinen päivä Kabulissa, sisällissodan murjoman Afganistanin pääkaupungissa.

Moshtagh Yaghoubi pakeni Afganistanista, kun hänen isänsä ammuttiin kotiovelle. Nyt jalkapallon suurlupaus ottaa Rovaniemeltä vauhtia suuremmille kentille. Matkalla on suudeltava vasenta käsivartta monta kertaa.



Sireenit soivat rapistuneissa kortteleissa. Hälytysääneen sekoittuu pommien ja miinojen jysähdyksiä.

Taistelut riehuvat taas kerran. Siviilit pakenevat henkestä edestä kaduilla ja kujilla. Lapsia paimennetaan pihoilta ja kodeista suojaan kellareihin.

Yhdessä niistä istuu 5-vuotias Moshtagh Yaghoubi.

Hän on äitinsä sylissä, vanhempien sisarusten vierellä. 11 lapsen isä, Gholam Sakhi , on vielä töissä, myymässä ruokaa pienessä putiikissaan.

Tämä kaikki on heille liian tuttua.

Syyskuussa 1996 ääri-islamilainen Taliban on valloittanut Kabulin ja syössyt jo ennestään sodan raunioittaman kaupungin täyteen kaaokseen.

Uusi vallanpitäjä on lukenut islamilaista lakia, shariaa, ankarammin kuin kukaan muu.

Taleban on sulkenut naiset koteihinsa kieltämällä näiltä lähes kaiken työnteon ja liikkumisen kaupungilla muuten kuin aviomiehen seurassa ja kaiken peittävään burkaan pukeutuneena.

Ääriliike on kieltänyt lähes kaiken taiteen ja huvit: musiikin, tanssin, elokuvat, television. Urheilustakin on tehty rangaistavaa.

Silti Kabulin urheilustadionilla tapahtuu koko ajan: Taliban teloittaa siellä vastustajiaan ja lainrikkojia yleisön seuratessa.

Tosin kuolema on Kabulissa kaikkialla. Miinat, pommit, summittainen väkivalta ja rehottava rikollisuus ovat tehneet kaupungista helvetin, jossa kukaan ei ole turvassa.

Kaikkein ahtaimmalla ovat hazarat.

He ovat miljoonakansa, mutta suuressa ja köyhässä maassa vain etninen vähemmistö, jota vahvemmat ovat aina sortaneet. Talibanin valtakaudella ahdinko on vain syventynyt. Valtaapitävät sunnimuslimit eivät tarvitse erityisiä syitä murhatakseen hazaroita, jotka ovat shiioja.

Moshtagh Yaghoubi on syntynyt hazaraksi. Heidän äidinkielellään, darilla, pojan etunimi merkitsee Jumalaa.

Jumalan lahja hän onkin, ja perheen kuopuksena vanhempiensa silmäterä.

Kerran poika on saanut vuorenrinteeltä pudonneen kiven päähänsä. Kun hän on palannut verta valuen kotiin, isä on kurittanut mukana ollutta isoveljeä sen vuoksi, ettei tämä ole estänyt vahinkoa.

Mutta nyt isä ei ole kuopuksensa vierellä, vaan palaamassa töistä.

Hän on ehtinyt kotipihalleen, kun jostain kajahtaa laukaus. Luoti osuu kaulaan tunkeutuakseen korvan yläpuolelta läpi.

Gholam Sakhi, tavallinen kauppias, kuolee silmänräpäyksessä kotiovelleen.

Perhe piilottelee kellarissa tietämättä vielä tunteihin, että heidän päivänsä Afganistanissa ovat luetut.

Perheenpäätä ei ole, eikä tulevaisuutta.


2006

11-vuotias Moshtagh Yaghoubi kurkkii lentokoneen pienestä ikkunasta ja näkee jotain, joka sykähdyttää. Alla erottuu vihreä kenttä, suuri jalkapallostadion.

Moshtag riemastuu. Tälläistäkö Suomessa oikeasti on!

Kun isä on kuollut, perhe ei ole viivytellyt. Se on haudannut rakkaansa, kerännyt vähät tavaransa hevoskärryihin ja paennut saman tien Afganistanista, kuten miljoonat ennen heitä.

He ovat kävelleet Pakistanin puolelle ja jatkaneet sieltä Iranin pääkaupunkiin Teheraniin.

Siellä äiti, kaksi tytärtä ja viisi poikaa ovat päätyneet seudulle, jossa asuu tuhansittain Afganistanin sotapakolaisia, perheen sukulaisiakin.

Mutta Iranistakaan ei ole löytynyt ihmisarvoista elämää.

Vaikka suurin osa iranilaisistakin on shiioja, he ovat pitäneet tulijoita roskasakkina. Vanhempia on hyljeksitty ja lapsia kiusattu. Heitä ei ole huolittu aluksi edes kouluun, koska he ovat Afganistanista.

Pieninkin on saanut sorrosta osansa. Moshtagh ei muista päivää, jolloin olisi saanut kulkea ulkona rauhassa. Aina joku on huutanut, tuuppinut, pelotellut tai lyönyt. Hän on ajatellut, ettei edes Afganistanissa ollut yhtä kurjaa.

Mutta on asia, jonka parissa hän unohtaa kaiken pahan.

Pakolaislapset ovat pelanneet jalkapalloa puistoissa, pihoilla ja kaduilla. Kaikkialla paitsi oikeilla kentillä, jonne heitä ei ole päästetty.

Peli on ollut sellaista kuin lapsilla aina: kaikki säntäilemässä yhtenä laumana pallon perässä. Joukkuepelistä ei ole ollut edes puhetta. Mutta Moshtagh on saanut pallon tottelemaan ahtaassakin paikassa ja oppinut kuljettamaan sitä pitempään kuin muut, vaikka on pienempi.

Poika on pinnannut pakolaisille perustetusta koulusta voidakseen tehdä sitä, mistä pitää eniten.

Hän on voinut pompotella tuntikausia vaikka yksin, ja paljain jaloin. Vähiä kenkiä, tennareita tai sandaaleita, on ollut pakko säästää. Nappulakenkiä hän on nähnyt vain etäältä.

Kun Moshtagh on täyttänyt 10 vuotta, perhe on päättänyt paeta Iranista Eurooppaan ja hakenut turvapaikkaa.

Myönteinen vastaus on tullut puolisen vuotta myöhemmin. Virkailija on kertonut heille maasta, josta kukaan ei ole koskaan kuullutkaan.

– Finland?

Virkailija on nyökytellyt ja pannut videon pyörimään. Ruudulta on näkynyt lähinnä lunta ja metsää.

– Tuonne te menette.

Ja nyt, elämänsä ensimmäisellä lentomatkalla, Moshtagh ei näekään ikkunasta lunta, vaan vihreän jalkapallostadionin. Eläköön Suomi!

Hetkeä myöhemmin hänelle selviää, että tämä onkin välilasku. He ovat vasta Saksassa.

Moshtagh nieleskelee itkuaan.

Pakomatka sodan jaloista jatkuu Helsinkiin ja sieltä autokyydillä Haukivuoreen, Mikkeliin kylkeen. Siellä odottaa rivitaloasunto, pieni afgaaniyhteisö, ystävälliset ihmiset ja turvallinen elämä, josta perhe on saattanut aiemmin vain haaveilla.

Ja on siellä jalkapalloseurakin, Haukivuoren Pallo.

Kun marketin alennuskorista löytyvät vielä mustat jalkapallokengät – Moshtaghin elämän ensimmäiset, tosin kaksi numeroa liian suuret – hän on jo varma, mikä hänestä tulee isona.

Pienellä miehellä on suuri tehtävä. Tulla niin hyväksi jalkapalloilijaksi, että elättää itsensä ja sukunsakin pelaamalla.


2009

Moshtagh Yaghoubi vetää ylleen sinivalkoisen pelipaidan, jonka rintamusta koristaa siniristilippu. Maaottelu!

Tosin vain epävirallinen, alle 15-vuotiaiden harjoituspeli Ruotsia vastaan. Virallisesta Moshtagh voi vasta haaveilla. Perhe on ollut sotapakolaisena Suomessa nelisen vuotta, eikä ole voinut hakea kansalaisuutta, ei vielä.

Mutta kaiken voitavan Moshtagh – tai Mosa, kuten suomalaiset ovat alkaneet häntä kutsua – on jo tehnyt maajoukkuepaikkansa eteen.

Ensin hän on siirtynyt Haukivuoren Pallosta suurempaan seuraan, Mikkelin Palloilijoihin.

Siellä hän on jäänyt aluksi ikäluokkansa kakkosjoukkueeseen. Se on pänninyt poikaa, joka on nähnyt olevansa parempi kuin useimmat muut. Mutta myös valmentaja Matti Kuitunen on nähnyt jotain.

– Mosa, ensin sinun pitää oppia syöttelemään. Jalkapallo on joukkuepeli.

Opit Teheranin kaduilta ovat juurtuneet tiukkaan siinäkin, että Moshtagh on halunnut aina vain pelata, ei koskaan katsoa kentän reunalta.

Kerran MP on johtanut otteluaan 6–0, ja valmentaja on kutsunut jokaisen vuorollaan vaihtoon. Moshtagh on tullut niskojaan nakellen, kävellyt kentältä suoraan pyörälleen ja polkenut kotiin kertomaan, mitä on tapahtunut.

– Kaikki pelaa! Miksi! Mikseivät vain ne, jotka ovat parhaita!

Hänen intohimonsa on näkynyt hyvässä ja pahassa.

Kotoa on ollut Mikkelin kuplahallille viitisen kilometriä. Talvella, junnujoukkueen pitäessä taukoa, Moshtagh on pyöräillyt sinne lähes jokainen päivä. Läpi pyryjen ja pakkasten, vain harjoitellakseen yksin, jopa kaksi tuntia kerralla.

Yhteisissä harjoituksissa ja otteluissa nähdään poika, joka ei halua hävitä ainoatakaan palloa. Ei, hän haluaa taistella jokaisesta ja pitää puoliaan vaikka koiruuksin. Välillä pelikaverit saavat kipeästi kintuilleen.

Pian hänet on nostettu ikäluokkansa ykkösjoukkueeseen, sieltä piirijoukkueeseen ja viimein poikien maajoukkueeseen. Kohta Mikkeli on vaihtunut Helsinkiin, MP HJK:hon.

Ja nyt Moshtagh marssii kentälle ensi kertaa edustaakseen Suomea. Joukkue päihittää Ruotsin maalein 2–1.

Hetki on unohtumaton.

Paitsi ikuisen muiston, hän saa varmuuden asiasta, joka on muhinut jo tovin hänen mielessään.

Afganistanissa tai Iranissa Moshtagh ei ole voinut toteuttaa unelmiaan, vaikka olisi kuinka halunnut. Mutta Suomessa hän voi.

Täällä unelmat ovat kiinni omasta itsestä, ei mistään muusta, hän päättelee.

Senkin hän on huomannut, että mitä enemmän on valmis tekemään töitä, sitä varmemmin unelmasta tulee totta. Todennäköisyys epäonnistua pienenee.

Moshtaghilla ei olisi siihen varaakaan. Koulu on loppunut 9. luokkaan. Hänellä ei ole suunnitelmaa B.

On vain jalkapallo. Ja herkeämätön halu tulla yhä paremmaksi.

 MOSHTAGH YAGHOUBI on keskikentän moottori, joka ylikuumenee välillä. Mutta hän sanoo pelaavansa mieluummin ”vähän yli kuin yhtään varovasti”. Maalin iskiessään hän suutelee käsivarttaan – isän muistoksi. (Kuva: Anssi Jokiranta)

2013

Moshtagh Yaghoubi asettaa pallon Ratinan stadionin nurmelle ampuakseen vapaapotkun. Maaliin on lähes 40 metriä.

On 9. syyskuuta. Suomi kohtaa Englannin alle 21-vuotiaiden EM-karsinnassa Tampereella.

Kaikki odottavat keskitystä. Myös maalivahti Jack Butland , joka on sijoittunut takatolpalle.

Ampuja huomaa sen. Hän vetääkin suoraan. Pallo painuu etunurkasta verkkoon. 1–0!

– Maaginen ratkaisu, selostaja karjuu.

Moshtagh suutelee vasenta käsivarttaan. Siihen on tatuoitu isän nimi: Gholam Sakhi. Pelaaja kohottaa vielä katseensa ja molemmat etusormensa kohti taivasta.

Sama ele on nähty jo kotoisessa jalkapalloliigassakin. Kaudella 2012 Moshtagh on murtautunut espoolaisen Hongan vakiomiehistöön ja nostellut syksyllä Suomen cupin mestaruuskannua. Lokakuussa kansa on äänestänyt hänet Facebookissa vuoden liigapelaajaksi.

Se on ennenkuulumatonta 17-vuotiaalle tulokkaalle.

Ratinan unelmamaalin jälkeen viimeisetkin tuomaat näkevät Moshtaghissa tulevaisuuden.

– Hän luottaa itseensä, eikä kunnioita ketään, lehti kirjoittaa.

– Yksi suomalaisen jalkapallon suurimpia lupauksia, toinen säestää.

Niin, suomalaisen.

Suomi on voinut omia Moshtaghin virallisestikin tämän saatua kansalaisuuden kesän kynnyksellä 2013. Hänet on kutsuttu heti alle 19-vuotiaiden maajoukkueeseen, mutta nostettu sieltä saman tien 21-vuotiaisiin, jotka kansa on ristinyt Pikkuhuuhkajiksi. Lokakuussa hän on jo joukkueen kapteeni.

Kun Moshtagh saa liigakauden 2013 päätteeksi kaulaansa pronssimitalin, hän haluaa ottaa jo seuraavan askeleen: ulkomaille, suuremmille areenoille.


2015

20-vuotias Moshtagh Yaghoubi istuu rovaniemeläisessä kahvilassa ja puhuu tulevaisuudestaan.

– Olen oppinut, että kun tekee duunia, palkinto kyllä tulee. Treenaan RoPS:ssa itseni kuntoon, otan paikkani joukkueessa ja jatkan vahvempana eteenpäin.

Eteenpäin tarkoittaa ulkomaille.

Sinne hän tähyili vielä helmikuussa, mutta päätyikin Rovaniemelle, mahdollisimman kauas kansainvälisiltä areenoilta. Miten tässä nyt näin kävi?

Kaudesta 2014 Moshtagh ei halua enää puhua.

Lyhyesti se meni näin: hän pääsi moskovalaisen suurseuran Dynamon testiin, ei mahtunut sen pelaavaan miehistöön ja päätyi sotkuisten sopimuskiemuroiden jälkeen Latvian pääsarjaan ja joukkueeseen, jolla tekisi tiukkaa mahtua Suomen liigaan.

– Olen takaisin ulkomailla ennen kuin tämä kausi loppuu, hän linjaa tavoitteensa, jonka uskoo palvelevan joukkuetta.

Sitä ennen hän haluaa suudella Suomen liigakentillä useamman kerran vasenta käsivarttaan, jossa hän kantaa isänsä muistoa. Oikeaan on tatuoitu äidin, nykyään Helsingissä asuvan Maryamin , nimi.

Hän omistaa maalinsa vanhemmilleen ja sisaruksilleen, ”maailman parhaalle perheelle”.

– He ovat antaneet minun tehdä sitä mitä olen halunnut. Toivon ja uskon, että voin vielä hyvittää sen heille.

On toinenkin, jolle Moshtagh kokee olevansa velkaa.

Hän sanoo, ettei olisi voinut kymmenen vuotta sitten edes kuvitella, että saisi elämässään uuden mahdollisuuden.

– Suomi antoi sen minulle. Olen siitä kiitollinen niin kauan kuin elän.

Poiminta

Neljä nopeaa Yaghoubille

Pelityyli?

”Okei, varoituksia tulee usein. Teen tyhmiäkin juttuja. Se johtuu siitä, mistä tulen ja mitä olen tehnyt. En osaa pelätä, ja olen aina joutunut pitämään puoliani. Mutta mieluummin vedän vähän yli kuin yhtään varovasti. Minusta Suomen tuomareiden pitäisi antaa pelata kovempaa. Kun jengi lähtee täältä ulkomaille, monella jää suu auki, kuinka kovaa siellä tullaan päälle.”

Afganistan?

”En muista sieltä kovin paljon, lähinnä sen, että aina oli sota. Enemmän muistan Iranista, jossa elämä oli yhtä helvettiä. En välitä juuri puhua niistä, koska olen aloittanut Suomessa puhtaalta pöydältä. Kaksi siskoa asuu Afganistanissa ja pyytää toisinaan käymään. En uskalla. Siellä on turhan vaarallista.”

A-maajoukkue?

”Se olisi suuri kunnia. Olen saanut Suomelta niin paljon, että haluan antaa takaisin. Kiirettä ei ole, olen vasta 20. Mutta Afganistania en edusta, se on ollutta ja mennyttä.”

Maahanmuuttajat maajoukkueissa?

”Vaikea sanoa, mistä johtuu, että meikäläisiä on paljon Huuhkajissa ja Pikkuhuuhkajissa. Ehkä siitä, et-temme ole saaneet koskaan mitään helpolla. On ollut pakko taistella ja onnistuakin, koska takana ei ole rikasta perhettä, johon voisi turvata, jos jalkapallosta ei tulekaan ammattia. Ei minullakaan ole. Jos ei tule ammattilaisuraa, en tiedä, mitä tulee.”

Risto Pyykkö
© 2015 Lapin Kansa

 

Luettu 3674 kertaa

Tietoa meistä

Rovaniemen Palloseura on Lapin suurin urheiluseura sekä Pohjois-Suomen johtava jalkapalloseura. Edustusjoukkueemme pelaavat Ykköstä sekä Miehissä että Naisissa. Akatemiajoukkue RFA pelaa Miesten Kakkosessa ja Naisten kakkosjoukkue samoin Naisten Kakkosessa. Toimintamme pohja on yli 1000 junioripelaajassamme, joille haluamme luoda turvallisen harrastusympäristön sekä tavoitteellisille pelaajille selkeän polun aina kansainvälisille kentille saakka.

Ota yhteyttä

Puheenjohtaja
  risto.niva(@)rops.fi
 +358 400 694 774

Myyntijohtaja
  petri.jaatinen(@)rops.fi
 +358 400 584 227